Kääntäminen

PARI VUOTTA SITTEN avautui tilaisuus liittyä matkalle Meksikon Tyynenmeren rannikon edustalla ja sukeltaa joidenkin meren suurempien eläinten kanssa, mukaan lukien eri lajit, valashait ja, mikä kiinnostaa minua eniten, jättiläismäiset Tyynenmeren rauskut.
Tein varauksen, mutta matkan alkaessa olin melkein unohtanut yksityiskohdat. Meidän piti lentää LA:han, yöksi siellä, sitten lentää alas Cabo San Lucasiin Bajan kärkeen Kalifornia ennen kuin nouset Nautilus Belle Amielle, joka vie meidät 235 merimailia merestä yhdeksän yön matkalle.
Kaikki meni hyvin, kunnes saavuimme Cabon lentokentälle Amerikan kevätloman alussa. Jono Meksikon tullin läpi oli kauhistuttava, ja meillä kesti kolme tuntia tyhjentää lentoasema kahden tunnin lennolle.
Nousimme liveaboardiin sunnuntai-iltana ja lähdimme liikkeelle puolenyön aikoihin. Seuraavana aamuna kaikki näyttivät kulumiselta pahemmalta meitä seuranneen force-5-tuulen ansiosta. Meitä oli neuvottu tuomaan meritautilääkkeitä ja suurin osa meistä tarvitsi sitä, myös ne, joilla ei normaalisti ollut ongelmia.
Purjehdimme läpi päivän ja yön, ja lopulta laskemme ankkurin San Benedictoon, saareen Revillagigedon saaristossa.

TARKASTUSSUKKELUS tuli ensimmäisenä tiistaiaamuna. Astuimme takakannelle ja meidät jaettiin ryhmiin ja jaettiin paikkoja RIB:lle.
Olin vuokrannut laivaan märkäpuvun, erittäin mukavan 7 mm Baren, ja olin pyytänyt vain 7 kg painoa, unohtaen alumiini- ja terässäiliöiden eron.
En pystynyt hallitsemaan negatiivista laskua. Itse asiassa en päässyt alas ollenkaan huolimatta ylimääräisistä 3.5 kilosta, jonka kapteeni lastasi minulle!
Jäin tuosta sukelluksesta paitsi. Toisen sukelluksen onnistuin, mutta se oli ehdoton katastrofi.
Minulla ei ole säännöllistä kaveria, ja vaikka tunsin jo muutaman henkilön matkalla, en sukeltanut kenenkään tutun kanssa. Tämä ei ole minulle epätavallista, ja siksi sain omani Pelastussukeltaja pätevyyden muutama vuosi sitten ja päivitin Emergency First Responseni vähän ennen matkaa.
Mutta virtaus oli erittäin voimakas, ja olimme evät sitä vastaan. en pysynyt perässä.
Juuri ennen sukellusta minun piti poistaa äänimerkki, jonka he olivat kiinnittäneet BC:heni, koska se keskeytti ilman virtauksen sisään ja ulos. Olin myös poistanut helistimen taskustani ylimääräisen painon vuoksi.
My tietokone ei pelannut palloa, ja olin mennyt perääni juuri ennen sukellusta – mutta en ollut asettanut sitä nitroksiin.
Tankkiani ei ollut täytetty sen jälkeen, kun hyppäsin ylös ja alas ensimmäisellä sukellusyrityksellä, ja käytin ilmaa solmunopeudella.
Minulla oli pk-yritys, mutta kun viimeksi käytin sitä Indonesiassa, olin saanut linjan kiinni kameran hihnaan ja ampunut pintaan turvapysähdykseni jälkeen.
Äskettäin määrätty kaverini oli poissa ryhmän kanssa, eikä katsonut taaksepäin minun suuntaani – itse asiassa kukaan ei katsonut minun suuntaani.
Lopulta sain kiinni yhden ryhmän, Jimin, joka oli pysähtynyt ottamaan valokuvaa. Tähän mennessä en ollut hyvässä paikassa – olin 50 barissa!
Jim sai huomion sukeltaja johtaa ryhmää, ja ystäväni tajusi vihdoin, että olin pulassa. Hän tuli takaisin, ja sovimme, että menemme ylös.

SITTEN TEIN TODELLA TYHMÄN TEON, ja käytin SMB:täni ja ilmaani hänen sijaansa.
Minulla oli ongelmia SMB:n täyttämisessä ja käytin vielä enemmän ilmaa. Yhtäkkiä juoksin tyhjään, kaverini vielä alapuolellani ja tietämätön tilanteesta, jossa olin.
Annoin hänelle yleisen "ilmasta loppu" -merkin, mutta hän istui siellä ja katsoi minua, eikä näyttänyt ymmärtävän viestiä. Sitten lopulta hän tuli esiin, antoi minulle octonsa ja nousimme pinnalle.
Minulla oli melkein 400 sukellusta vyön alla, enkä ollut koskaan ennen loppunut ilmasta. Olin ajanut sylinterit lähes tyhjäksi, mutta vasta turvapysähdyksen jälkeen, jonka vietin valokuvaamalla korallipuutarhassa 2-3 metrin korkeudessa. Kuinka olin antanut itseni joutua sellaiseen sotkuun?
Pk-kurssi ei olisi mennyt pieleen Indonesian tapauksen jälkeen (vaikka en usko, että se oli täysin minun syytäni), tai edes harjoittelun jälkeen Capernwrayssa. Pari minuuttia nollatakseni tietokone nitrox olisi vakuuttanut minut siitä, että en todennäköisesti mene decoon.
Ja mitä minä ajattelin, kun käytin ilmaani puhaltamaan pk-yritystä, kun kaverillani oli paljon? Mutta siihen mennessä en enää ajatellut suoraan.
Joka tapauksessa elin kertoakseni tarinan ja toivottavasti opin samalla jotain. En sukeltanut uudelleen sinä päivänä, ja ne, jotka sukelsivat, ilmoittivat voimakkaista virtauksista. Monet heistä olivat kokeneempia kuin minä, mutta olivat kuitenkin yllättyneitä lähtösukelluksen olosuhteista.

LEVOTON YÖN JÄLKEEN kuvittelin eksyneeni merelle odottavani, että hait syövät minut, nousin ylös ja puhuin sukeltaja joka oli johtanut edellisen päivän sukelluksen.
Kävimme tapauksen läpi ja sovimme, että olisin voinut tulla itse paikalle ja lähettää SMB:n pintaan tarvittaessa, ja että tähänastinen kokemukseni riitti sukeltamaan turvallisesti tällä matkalla.
Puhuin sitten Darrynin kanssa sukeltaja joka veisi meidät ulos toisena päivänä ja selitti, että minun piti sukeltaa hyvin tai vietän todennäköisesti loppumatkan aurinkoterassilla! Molemmat sukellusmestarit olivat mahtavia, ja Darryn suostui ystävystymään.
Astuimme ylös ja kiipesimme RIBiin. Yritimme jälleen antaa negatiivisen merkinnän. Kun osuin veteen, muistan ajatukseni, että se oli mennyt paremmin, koska ainakin tiesin missä olin.
Millisekuntia myöhemmin sylinteri löi minut temppeliin – vieressäni ollut sukeltaja oli epäröinyt ja mennyt veteen hieman kaikkien muiden jälkeen.
Onneksi naamioni sai iskun suurimman osan, ja päädyin vain mustelmaan. Myöhemmin viikolla toinen sukeltaja sai osuman päähän ja päätyi rei'itettyyn tärykalvoon. Mutta minusta tuntui vain, ettei mikään mennyt haluamallani tavalla.
Kun olimme varmistuneet, että olen kunnossa, teimme sukelluksen. En voinut kertoa, mitä näimme, vain, että tein sen yhtenä kappaleena ja nousin pintaan varailmalla.

SEURAAVA PÄIVÄ Olin hyvin ilmassa ja moukuttelin, kun en nähnyt mitään ihmeellistä, ja mietin, mitä tein siellä, kun manta ui ohitsemme ja pois. Ihana!
50 barissa aloitin nousuni. Jälleen kerran näytti siltä, ​​että olen eronnut kaveristani, mutta tällä kertaa hyödyksi. Turvapysäkilläni manta palasi kaverin kanssa. Ja minulla oli kamera. Aivan loistava!
Näimme matkoja runsaasti matkalla, mutta yksikään ei tullut niin lähelle kuin tuo. Yksi pahoitteluni on, että laitoin kameran minun ja eläimen väliin lähimpään kohtaan, ja kuva on epäselvä! Mutta olin tullut katsomaan Mantaa, enkä ollut pettynyt.
Muu sukellus kalpeni verrattuna. Se oli haastavaa, sillä suurimmassa osassa sukelluksista vallitsi virta ja aalto, enkä koskaan tuntenut oloni mukavaksi vedessä.
Viimeisellä sukelluksella sain vihdoin painoni kuntoon, mutta ilma loppui silti ennen muita.
Olimme sukeltamassa paikassa nimeltä Boiler, jossa aallot murtautuvat kivien yli. Olin kiinni pylväässä jahtanut ujoa mustekala täydellinen laukaus, ja menin huipulle ja kurkistan yli. Manta roikkui vedessä noin 15 metrin päässä huojuen nousussa.
Päästin irti kiven ja katselin sukeltajatovereideni kuplat katoavan siniseen. Otin käyttöön SMB:n ja nousin pinnalle melko kaukana veneestä, vaikkakin lähelle paria muuta sukeltajaa. Minulla ei ollut aavistustakaan missä kaverini oli.
Myöhemmin sain selville, että kaksi kokeneempaa sukeltajaa, Nick ja RJ, olivat odottaneet vedessä puoli tuntia ennen kuin heidät löydettiin, kun heidät oli pyyhkäisty kauemmas kuin kukaan muu.
Mutta pk-yritysten lisäksi meille oli myönnetty Nautilus GPS-seurantalaitteita hätätilanteessa käytettäväksi – sukeltajat olivat ajatelleet omansa käyttöä, kun heidät havaittiin ja nostettiin. 
Nautilus Belle Amien (ja olen varma, kahden sisarveneen) järjestelmä oli paikallaan. RIB-operaattorit olivat jatkuvassa radioyhteydessä veneeseen raportoidakseen, kuinka monta sukeltajaa oli kerrallaan vedessä ja ketkä odottivat noutoa. Radiot olivat myös mahtavia kuuman suklaan tilaamiseen Baileysin kanssa viimeisen sukelluksen jälkeen.
On epätodennäköistä, että Nick ja RJ olisivat vaarassa eksyä, mutta sukeltamiseen tällaisissa syrjäisissä paikoissa liittyy selvästi suurempia riskejä kuin tavallisesti lajiimme liittyvät.

LOPPUUN MENNESSÄ Matkan aikana olin saanut uusia ystäviä ja minulla oli joitain kokemuksia, joita en unohda. Sukeltaminen oli haastavaa, enkä ollut ainoa, joka kärsi onnettomuuksia, vaikka monilla sukeltajista oli enemmän kokemusta ja pätevyyttä kuin minulla.
Luulen, että ryhmällä oli korkeammat odotukset näkevämme, mutta villieläimet tulevat ja menevät miten haluavat. Tällä alueella ei ole tsemppiä, eivätkä sukellusryhmät ruoki eläimiä tuodakseen ne kohteisiin.
Se, että vasaranpäät pysyivät itsepintaisesti vähintään 60 metrin päässä, oli vain yksi niistä asioista – yksi ryhmä kehui nähdessään turvapysähdyksensä, mutta he olivat laittaneet kameransa pois, joten valokuvallisia todisteita ei ole!
Kaksi neljästä ryhmästä pääsi näkemään valashain, vaikka heidän piti olla sesongin ulkopuolella; loput ryhmästä snorklasivat silkkihaiden kanssa eräänä iltana veneen takana. 
Sanokaa minua nuijaksi, mutta en halunnut jäädä hain ja sen teen väliin. Kuitenkin matka teki minut mukavammaksi sukeltaessani, missä hait saavat tehdä asioitaan.
Valkokärkien ja silkkien lisäksi havaintojen joukossa oli Galapagos, tiikeri, hopeakärki ja valtameren valkokärki.

TOINEN HYVÄ ASIA tästä matkasta oli miehistö. He olivat fantastisia, varsinkin kokki, ja me kaikki lihoimme sukeltamisesta huolimatta.
Emäntät olivat loistavia ja sukellusmestarit äärimmäisen ammattitaidolla, kukin toi omat vahvuutensa muodostaakseen vahvan joukkueen.
Eräs sukeltajatovereistani tiivisti kokemuksen päivittäisessä blogissa sanoilla "Herra, mutta upea!".
Jos suunnittelen tätä ei-halpaa matkaa uudelleen, voisin harkita yhdistäväni siihen aikaa Cortezin merelle sukeltamiseen tai oleskeluun Yhdysvalloissa.
Mutta tekisinkö sen uudestaan, tietäen mitä tiedän nyt? Lyöt vetoa – ja katsoisin varmasti tuota mantaa silmiin!